Torstai 22.3.

Ilmassa oli hienoista jännityksen ja revanssin tuntua, kun lähdimme Ryanairin halpalennolla Tampereen Pirkkalasta 22.3. Seitsemän keikan kiertueelle Saksaan. Jännitystä sikäli, että pääsisinkö maahan ollenkaan 1990 turneen tiimellysten jälkeen. Mukana olivat matkatavarat mukaan lukien kitara, basso sekä pellit, joista kustakin meni 30 euron maksu suuntaansa. Turvatarkastuksessa minut tarkastettiin kuin terroristi.

Parin tunnin lennon jälkeen saavuimme Frankfurt (Hahniin), jossa yllätykseksemme satoi räntää ja loska täytti maan. Olimme tietysti että "Voi vittu!" -Olimme odottaneet hieman lämpimämpää vastaanottoa. Ja pääsinhän minä maahan yhtä kaikki. Sitten parin tunnin bussiajo Frankfurtiin ja viemään kamamme varaamaamme hostelliin. Neljän hengen huone kustansi 80 euroa yöltä. Lähdimme katsomaan Frankfurtin yöelämää ja havaitsimme, että hostellimme sijaitsi aivan paikallisen pornokadun lähistöllä. Kadulla oli aggressiivisen oloisia sisäänheittäjiä ja karun näköisiä kamanvetäjähuoria, jollaisia Tampereella harvemmin näkee. Lopulta päädyimme pieneen kulmabaariin, jossa tutustuimme kahteen englantilaiseen liikemieheen, joista toinen oli nähnyt 70-luvun Lontoossa kaikki tärkeimmät punk-bändit. Hän tarjosi meille vodkapaukkuja enemmän, kuin jaksoimme juoda ja lähdimmekin nukkumaan noin kello 3 aamuyöllä.

Perjantai 23.3.

Perjantaina ajeltiin rutosti junalla. Koska päätimme säästää (säästö oli 75 euroa per naama) ajoimme halpajunilla josta seurasi, että junanvaihtoja oli ainakin viisi ja arvioitu ajoaika noin kuusi tuntia. Lähdimme matkaan klo 12 junalla. Matka sujui muuten hyvin, paitsi että yksi juna oli myöhässä ja siitä johtuen jatkoyhteys meni säätämiseksi. Onneksi Kukka eli JK Blitzkrieg haltsasi homman. Tosin JK oli etukäteen sopinut, että meitä oltaisiin vastassa määränpäämme Ibbenburenin asemalla 18.30, mutta havaitsimme, ettemme ehtisi sinne siihen mennessä. Meillä ei ollut heidän puhelinnumeroansa, mutta heillä oli meidän, joten luotimme siihen, että löytäisimme toisemme. Loppujen lopuksi onnistuimme vielä jäämään pois väärällä asemalla, koska Ibbenburenin asemia on kaksi, mutta no hätä:  He soittivat meille ja The Vadersin kitaristi Peter,  isäntämme Ibbenburenissa, saapui noutamaan meidät pienen odottelun jälkeen.

Ajoimme Peterin vanhempien talolle, jonka lokoisaan kellariin (käsittäen makuuhuoneen, oleskelutilan ja suihkuhuoneen) majoituimme. Peter oli ostanut meille tervetuliaisiksi olutta ja ja jääkaapista löytyy ruokaa.

Myöhemmin illalla myös The Vadersin basisti-laulaja Manuel saapui tervehtimään. Ensivaikutelma Peteristä ja Manuelista oli enemmän kuin positiivinen. Ja majoitus oli vähintäänkin OK.  

Lauantaina 24.3.

Seuraavana päivänä oli luvassa viiden tunnin ajo Tanskan rajalle Flensburgiin. Käytössämme oli iso pakettiauto johon mahtui yhdeksän matkustajaa ja soittokamat, sekä matkakassit. Pääsimme myös tapaamaan Johanneksen (kitara) ja Danielin (rummut) sekä Philipin (autokuskimme ekoilla keikoille).

Olimme sopineet, että minä en alkaisi kiskoa olutta heti aamusta ja sen jälkeenkin maltillisesti ennen keikkaa. Se diili pitikin aika hyvin kiertueen ajan.

Ajomatka tissuteltiin sivistyneesti ja saavuttuamme Flensburgiin ja Kuhlhausiin (se oli keikkapaikan nimi), autoimme kamojen roudaamisessa, teimme soundcheckin ja siirryimme takahuoneeseen, jossa oli tarjolla olutta, ruokaa ja muita virvokkeita.

Jännitimme saapuuko paikalle yleisöä, sillä paikan sijainti oli hieman syrjäinen. No, väkeä ilmaantui noin 50 ja The Vaders heitti keikkansa ensiksi. Ennen meidän vuoroamme soittajapoikamme joivat muutaman paukun piristykseksi ja se tuntui tepsivänkin. Tavasta tuli traditio koko kiertueen ajaksi.

Keikassamme oli tiettyä ekan keikan jännitystä, mutta kaikki meni hyvin -saimme encoren ja kaikkea. Soittolista erosi tulevista keikoista sikäli, että tämä oli muistaakseni ainoa keikka jolla soitimme Come with me II -biisin.

Myöhemmillä keikoilla tulimme siihen tulokseen, että se ei oikein jostain syystä toimi. Encoren viimeisessä Goodbye .biisissä Miikan eli Gil Blitzkriegin kitara hieman pätki.

Kuten sanottu keikka meni hyvin ja loppuillan vietimme juoden baarissa artistihintaisia, olut yhden euro ja paukku yhden euro, virvokkeita. Paikallinen daami koki asiakseen tarjota minulle juotavaa, josta kiitos hänelle. En lähtenyt daamin mukaan Flensburgin yöhön, koska todennäköisesti se olisi tuottanut hankaluuksia jatkomatkan  kannalta. Eli olisin tuskin ehtinyt ajoissa mukaan keikkabussiin.

Sunnuntai 25.3.

Sunnuntaina roudasimme kamat ja suuntasimme kohti Hampurin Hafenklangia.

Saavuttuamme Hampurin keikkapaikalle ilmeni, että meillä on pari tuntia aikaa ennen roudausta. Ja koska olimme kävelymatkan päässä legendaarisesta Reeperbahnin alueesta, päätimme poiketa siellä.

Kävimme ns. Peltikadulla, jossa daamit esittelevät itseään ikkunoissa ja neuvottelevat jatkotoimien hinnoista potentiaalisten asiakkaiden kanssa. Emme langenneet loveen, vaan menimme syömään niin sanottuun kebabravintolaan, jossa tilasimme kebabit, mutta saimme jotain aivan muuta ja tietysti kalliimpaa.

Keikkapaikka oli suhteellisen suuri ja väkeä ilmaantui paikalle suhteellisen, vähän mutta he huusivat ja taputtivat siinä määrin innokkaasti, että päätimme soittaa encoren lisäksi vielä lisäencoren, eli kaikki biisit jotka olimme touria varten treenanneet. Eritoten minua ilahdutti kolme saksalaisnuorta, jotka olivat ostaneet levymme ja tulivat juttelemaan lavan taakse. He pyysivät nimikirjoituksia levyihin ja tyttö, joka oli heidän mukanaan oli ostanut peräti kaksi kiertuepaitaamme. Eli väkeä oli vähän, mutta sitäkin innokkaampia ja levyjämme ja paitojamme myytiin ennätysmäärä. Odotimme saapuvaksi myös ystäväämme Roman Helwigia, The Romeros -yhtyeen laulajaa, jonka olimme tavanneet edellisellä kiertueella 1990.No, häntä ei sitten näkynyt. Sääli.

Maanantai 26.3.

Seuraavaksi kohti Osnabruckia jossa keikkapaikan nimi oli Unicum.

Odotimme keikkaa innolla sillä tapaisimme samana iltana soittaneen The Sentimentsin rumpalin Andreksen joka viimeksi oli vastuussa siitä, että kiertue ylipäätään organisoitiin. Hän vaikutti mainettaan fiksummalta mieheltä - ehkä jokaiselle pitäisi suoda toinen mahdollisuus. Eritoten JK oli ihmeissään kun takahuoneeseen kannettiin kahdeksan koria olutta.

The Sentiments soitti paljolti meidän tyyppistä musiikkia, mutta ei aivan vakuuttanut. He olivat hyviä, mutta eivät loistavia. Tutustumisen arvoinen bändi yhtä kaikki. Oma keikkammekin meni mainiosti ja fiilis oli hyvä Osittain siksikin, että väkeä oli paikalla sopivasti ja saimme encoren kuin myös lisäencoren. The Vaders soitti tapansa mukaan hyvän keikan.

Keikan jälkeen paikallinen daami tarjosi minulle heinäsätkän ja minä ajattelin, että mikäs siinä. Se heinä mitä olen joskus Suomessa polttanut on aika mietoa. Poltettuani puoli sätkää, oli pakko lopettaa, koska se kävi niin pirusti kurkun päälle.J a hetken kuluttua tajusin, että se oli ollut jotain superheinää... eli ainakin kymmenen kertaa vahvempaa kuin suomalainen. Olo oli niin sanotusti heavy ja tuntiin ei maistunut mikään, ei edes olut. Onneksi olotila hellitti suht pian, enkä enää loppukiertueella koskenut näihin "mietoihin" huumeisiin.

Yötä myöden roudasimme kamoja ja JK lähti Andreksen ja Sentimentsien tykö jatkoille. Heidän naiskuskinsa oli humalassa, ajoi kuin rallikuski pikkuteitä ja jengi huusi koko matkan, että "Blitzkrieg Boys! Blitzkrieg Boys!" Oli kuulemma hyvät bileet.

Tiistai 27.3.

Sitten olikin kauan kaivattu taukopäivä Hengalimme Peterin vanhempien kellarissa ja katselimme DVD elokuvia ja joimme sivistyneesti olutta ja söimme juusto-makkara sämpylöitä.  

Keskiviikko 28.3.

Sitten entiseen Itä-Saksaan eli Madgeburgiin ja baariin nimeltä Stern.

Paikan päällä kuulimme, että paikka oli vaihtanut omistajaa hieman aiemmin, josta syystä keikan mainostus oli jäänyt tekemättä, joten yleisöryntäystä ei ollut odotettavissa. No mitäs me -kävimme katselemassa vähän kaupunkia, joimme olutta ja kävimme syömässä.

Eka bändi taisi olla paikallinen ylpeys ja kuuluivat Turbojugend Madgeburgiin. Emme paljon bändiä seuranneet. He tosin olivat mukavia kavereita ja juttelivat kanssamme pitkän aikaa keikkamme jälkeen. The Vaders heitti lyhyen keikan -osittain varmaan siksi, että soittoaika oli kortilla. Kun me aloitimme, oli väkeä paikalla kymmenkunta ja keikan aluksi Peter tuli ilmoittamaan että soittoaikaa on 25 minuuttia. Siispä jätimme muutaman biisin välistä pois. Ennen viimeistä The Blitzkrieg Boys -biisiä Peter kävi sanomassa, että poliisi oli jo käynyt kolkuttelemassa lopetuspyyntöineen. No me soitimme viimeisen styken ja encorea ei siis olisi voinut soittaakaan. Keikkamme meni kyllä taas muuten hyvin, mitä nyt bassosta ja kitarasta katkesi kieli. Mukavana miehenä Manuel kiikutti oman bassonsa hätiin ja voitiin jatkaa, tosin Manuelin hihna oli enemmän kuin vähän liian pitkä (Manuel 197cm, JK about 170cm) ja Gilkin sai lainaksi kitaran The Vadersin kitaristilta.

Torstaina 29.3.

Torstaina Berliiniin. Paikan nimi oli Pirate Cove. Ennen roudausta oli aikaa kulutettavaksi, joten ajoimme maanalaisella Brandenburgin torille ja leikimme turisteja.

Myöhemmin illalla tapasimme sähköpostiystäväni Normanin. Jälkikäteen hän lähetteli postia ja kiitteli kovasti tapaamisesta ja keikasta. Oli mukava tavata vaikka Norman olikin hieman ujonsorttinen.

Väkeä ei ollut paljoa mutta heitimme hyvän keikan. Kesken keikkaa lavalle kannettiin tarjottimella paukut mieheen -kaunis ele. Taisimmepa heittää jälleen encorenkin.

Yön vietimme erään Pirate Coven työntekijänaisen kämpillä. Meille kerrottiin Peterin toimesta, että tuo nainen oli ollut aluksi huolissaan osaammeko olla hiljaa, mennä ajoissa nukkumaan, olemmeko liian humalassa ja hajoaako kalusteet. No me olimme fiksusti, eli huoli oli turha. Kiitoksia hänelle yöpaikasta ja luottamuksesta. Aamupäivällä meillä oli mielenkiintoisia keskusteluja hänen kanssaan.

Perjantai 30.3.

Sitten taas entiseen Itä-Saksaan ja entiseen Karl Marxstadiin,  nykyiseen Chemnitziin ja keikkapaikan nimi oli AJZ Chemnitz. Paikkaan, jossa oli soittanut myös mm. Leningrad Cowboys. He tosin isolla lavalla ja isossa salissa ja me pienellä lavalla ja pienessä salissa. Paikka oli laitakaupungilla ja päältäpäin hieman eläneen näköinen, mutta sisällä oli hyvät/hienot tilat. Lokoisa takahuone ja keikkapaikan yhteydessä edustava baari. Roudailtiin ja jäätiin odottamaan ihmisiä tulevaksi. Ja heitä tulikin ihan miellyttävän paljon.

Illan aloitti paikallinen suuruus, jonka nimi taisi olla Titillators. Sinänsä ihan ok punkkia Ramonesin, hengessä, mutta ehkä hieman liian monotonista minun makuuni. The Vaders heitti taas hyvän keikan.

Peterin oli määrä kuvata meidän keikkamme, mutta jälkeenpäin kuulimme, että vain pari biisiä tallentui ennen kuin nauha loppui. Olisi ollut hyvä keikka tallennettavaks. Ehkä paras. Encoret saatiin ja jos jotain negatiivista täytyy hakemalla hakea, niin multa oli tainnut unohtua vetskari auki. En oo varma, mutta jos niin kävi niin se ei tuntunut yleisöä haittaavan.

Keikan jälkeen juttelimme monen mukavan immeisen kanssa. Ja koska auto oli määrä palauttaa aamupäivällä, olimme pakotetut roudaamaan kamat saman tien ja lähtemään ajamaan kuuden tunnin matka keskellä yötä. Vahinko, sillä klubilla olisi ollut hyvät tilat yöpyä ja hengata. No, autossa oli liian kylmä nukkua ja muutenkin autossa on hiukka hankala löytää asentoa jossa voisi levätä.

Lauantai 31.3.

Niinpä ennen viimeistä keikkaa olimme levänneet äärimmäisen huonosti. Itseasiassa minä en nukkunut ollenkaan. The Vadersin kavereilla tuntui olevan hieman vaikeuksia löytää keikkapaikkaa, joka oli keskellä maaseutua. Kylän nimi oli Clarholz-Herzebrock ja baarin nimi Muck. Löytyihän se lopulta. 

Ja saatuani muutaman kylmän oluen juotua, alkoi valvomisesta johtuva ylivireystilanikin talttua. Pojat vähän epäilivät, että keikasta ei ehkä tule kiertueen paras, mutta parhaamme yritetään, vallankin kun Peter kuvaisi keikan. Vuoroamme odotellessa joimme, söimme ja pelasimme biljardia. Minä jopa voitin pari matsia, vaikka käsissä olikin hieman tremoloa. Pari paikallista ja humalaista kaveria koki asiakseen tarjota pojillemme happy-happy paukkuja (ouzoa ja jägermaisteria) ja filosofoida siitä kuinka työttömät elävät heidän siivellään. Emme antautuneet väittelyyn. Toinen kavereista vielä loihe lausumaan, että jättäkää keikka väliin ja juodaan lisää happy-happy paukkuja. No tämä omien sanojensa mukaan ykkösfanimme taisi sitten sammua ennen keikkaamme.

Ekana oli vuorossa saksankielinen Spezialisten. Ei ihan paska, mutta rumpusovitukset ei oikeen toiminu. Kuulemma hauskoja sanotuksia. Sitten Vadersien tasasen hyvä veto.

Meidän vuoro ja ylitin itseni spiikkaamalla ekan esittelylauseen saksaks. Vaikka yleisöä ei ollut paljon, oli se niin innokasta, että päädyimme vetämään vielä lisäencoretkin. Soitossa oli välillä pientä hakua ja Gilin ääni oli maassa, josta johtuen stemmat ei ehkä kajahtanu parhaaseen malliin, mutta ei totakaan keikkaa hävetä tarvitse. Ei ehkä paras mutta kelvollinen.

Sitten roudattiin ja ajettiin Ibbenbureniin keskellä yötä. Sitten roudattiin lisää, laskettiin ja jaettiin rahat, hyvästeltiin, kiiteltiin ja halattiin.

Sunnuntai 1.4.

Puolenpäivän aikaan Peter heitti meidät rautatieasemalle, jossa ostimme taas halpaliput. Ja kuten tullessakin, tuli junien kanssa ongelmia. Veturi hajosi ja päädyimme pois reitiltä ja jatkoyhteydet kusi, mutta onneksi löytyi mm. kaksi avuliasta poliisia, joista oli suuri apu. Pääsimme lopulta Frankfurtiin ja poikkesimme vielä baariin, jossa meitä todennäköisesti viilattiin linssiin, ei pahasti, mutta kuitenkin.

 maanantai 

Ja maanantai aamuna bussilla Frankfurt (Hahniin).Tax free ostokset ja kitara, basso ja peltimaksut (30 euroa kukin). Viimeinen kommellus oli, kun tottumaton lentomatkustajanne Marty ponnahti penkiltä mennäkseen vessaan, kun oltiin jo laskeutumassa ja henkilökunta totesi poistuessa, että seuraavalla kerralla soitetaan poliisit .Ja alkoholilla ei ollut osuutta asiaan.

Mitäs vielä...

Mitäs vielä... Ihmiset olivat enimmäkseen ystävällisiä, eritoten The Vadersin kaverit ja Peterin vanhemmat. Tosin JK kuulemma meinas saada turpaan baarissa, kun häntä luultiin puolalaiseksi. Taloudellisesti tuli takkiin about 100 euroa per naama, mutta se on pieni raha noin hyvästä matkasta ja kuluis baarissa Suomessa helposti 2-3 päivässä. T-paidat meni kaikki ja levyjäkin ihan hyvin.

Kiertuejärkkäri Jörn sanoi ennen kiertueen alkua, että jos kaikki menee hyvin ,hän voi yrittää järjestää uuden kiertueen, jolle kyllä mieluusti lähtisimme. Ja kaikki meni hyvin. Jörnin selitys sille, että väkeä oli välillä vähän, on että kun meillä ei ole ulkona levyä ,jolla olis saksalainen jakelija. Viimenen levy, jolla meillä on ollut saksalainen jakelija on Back from Nowhere CD vuodelta '95.

Ja järjestelyt oli pääsääntösesti hoidettu mallikelpoisesti -ruoka, oluet, yöpaikat ja muu. Oli hienoa spiikata "I lost my heart (in Germany)" biisi saksalaisille. Ja oli ylipäätänsä hienoa palata Saksaan 17 vuoden jälkeen ja päästä todistamaan, että me ei olla joukko kännisiä kusipäitä aiheuttamassa ongelmia ja tuhoamassa kaikkea. Tosin Arska ja JK eivät sillä '90 kiertueella mukana olleetkaan. Mutta näytönpaikka yhtä kaikki.

Viimeiseksi vielä tourin biisilista:

This routine

Behind the doors

I lost my heart (in Germany)

You could make me happy

If you love someone

She wants to know

It's not my place

I wanna be

Out in the night

Friends

Once I had a friend

My friend

War games

The Blitzkrieg Boys

encore:

An' I don't even care

We won't give in

lisäencore:

Michael Myers

Goodbye

Kokoonpano kiertueella oli:

Marko eli Marty Blitzkrieg -laulu

Miikka eli Gil Blitzkrieg -kitara ja taustalaulu

Kukka eli JK Blitzkrieg -basso

ja Arska -rummut

- Marko (Marty Blitzkrieg) -